Eri tiedotusvälineissä on hiljattain nostettu esille ongelmia, joita toimittamatta jääneestä osituksesta voi aiheutua sen jälkeen, kun toinen entisistä puolisoista on kuollut. Osituksessa puretaan puolisoiden välinen avio-oikeussuhde siten, että kumpikin saa yhtä suuren osuuden yhteenlasketusta avio-oikeuden alaisesta omaisuudesta. Tämä toteutuu tavallisesti siten, että osapuoli, jolla on enemmän avio-oikeuden alaista omaisuutta, luovuttaa sitä vähemmän omistavalle niin paljon, että omaisuuksien määrät saadaan ”tasan”. Osituksesta laaditaan määrämuotoinen dokumentti, osituskirja.
Käytännössä on varsin yleistä, että osituskirja jää avioeron yhteydessä laatimatta. Näin on erityisesti silloin, jos eroavilla aviopuolisoilla ei ole kovinkaan paljon omaisuutta. Eron yhteydessä puolisot saattavat yksinkertaisesti pitää sen, mitä kummallakin on, ehkä jakaa mahdollisen yhteisissä nimissä olevan omaisuuden, ja sitten jatkaa elämäänsä omilla tahoillaan asiaa enempää ajattelematta. Myöhemmin toisen heistä kuoltua nousee kuitenkin esille kysymys siitä, onko avioero-ositus toimitettu. Osituksen toimittamisella – tai entisen puolison tai tämän oikeudenomistajien oikeudella vaatia osituksen toimittamista – ei ole laissa säädettyä määräaikaa. Jos ositus on toimittamatta, myös entinen puoliso on kuolleen puolisonsa kuolinpesän osakas.
Tieto siitä, ketkä ovat kuolinpesän osakkaita, on olennainen mm. perunkirjoituksen ja kuolinpesän omaisuuden hallinnoinnin kannalta. Selvitys siitä, ketkä ovat pesän osakkaita, tarvitaan jotakuinkin kaikkialla, missä pesän omaisuutta koskevia asioita on hoidettava. Kysymys siitä, onko ositus toimitettu, ei kuitenkaan aina ole niin ongelmallinen kuin joissakin julkisuudessa esitetyissä kannanotoissa on annettu ehkä ymmärtää. Ositus voi avioeron yhteydessä olla tosiasiallisesti toimitettu, vaikka osituskirjaa ei olisikaan laadittu. Tällöin ositusta rasittaa muotovirhe, jolla moiteajan loppuun kulumisen jälkeen ei kuitenkaan enää ole merkitystä. Ositusta voidaan siis käsitellä toimitettuna. Selvityksenä tästä voi olla perukirjaan merkitty kuolinpesän ilmoittajan antama ilmoitus siitä, että ositus on toimitettu. Jos on epävarmaa, onko tosiasiallistakaan ositusta toimitettu, on entiseltä puolisolta mahdollista pyytää kirjallinen ilmoitus siitä, että ositus on toimitettu, tai ettei hänellä ole enää ositusvaadetta.
Ongelmalliseksi tilanne voi sitä vastoin muodostua, jos entinen puoliso ilmoittaakin osituksen olevan tekemättä. Tilanteen lähemmistä yksityiskohdista riippuu, onko asia ongelma, ja toisaalta onko entisenkään puolison näkökulmasta mielekästä enää esittää ositusvaadetta. Jos erosta ei ole vuosikymmeniä aikaa, ja eron vireilletulon aikainen varallisuustilanne on selvitettävissä, päästään tekemään normaali ja oikeisiin tietoihin pohjautuva ositus kuolinpesän ja entisen puolison välillä. Jos taas erosta on kulunut vuosikymmeniä, on jo pelkästään eron vireilletuloaikaa koskevien varallisuustietojen hankkiminen haasteellista, jopa mahdotonta. Riskinä on osituksen lopputuloksen muodostuminen sattumanvaraiseksi. On tärkeää huomata, että ositettavaa varallisuutta on puolisoilla eron vireilletullessa ollut omaisuus ja sille mahdollisesti kertynyt tuotto, mutta ei esimerkiksi omaisuus, jonka kuollut puoliso on työllään ansainnut eron vireilletulon jälkeisenä aikana.
Vuosia sitten päättyneiden avioliittojen kohdalla voidaan myös katsoa, että osapuolet ovat ajan kuluessa hyväksyneet vallinneen asiantilan ja näin hiljaisesti luopuneet ositusvaateesta, jolloin uusi vaade ei enää menesty. Jos ositusta toimittamaan joudutaan hakemaan oikeuden määräämä pesänjakaja, vastaavat osapuolet yhtä suurin osuuksin pesänjakajan palkkiosta. Hatarin perustein esitetty ositusvaade voi näin pahimmassa tapauksessa tuottaa esittäjälleen pelkkää ”tappiota”.
Yhtä kaikki, vaikka kuoleman jälkeen puuttuvaksi havaitun osituskirjan tuottamia ongelmia ei ole syytä liioitella, ne ovat silti mahdollisia. Varmin tapa välttää tällaiset tulevat vaikeudet on se, että avioeron jälkeen muistetaan huolehtia osituskirjan laatimisesta, ja säilytetään osituskirja luotettavassa paikassa. Osapuolten sopimukseen perustuvan osituskirjan teettäminen ei yleensä tuota suuria kustannuksia. Lakimiesten hinnoittelu tosin vaihtelee, ja jotkut palveluntarjoajat saattavat veloittaa sopimuksen laatimisesta suoraan ositettavan omaisuuden euromäärän mukaan, vaikkei itse asiakirjan laatiminen vaatisi paljonkaan työtä. Yksinkertaisimmillaan osituskirja voi nimittäin olla hyvinkin minimalistinen sopimus. Yleisellä tasolla toimittamatta jääneiden ositusten tuottama epävarmuus ja potentiaaliset ongelmat ovat kuitenkin erittäin kiusallinen ilmiö, joka ei anna hyvää kuvaa perheoikeudellisen lainsäädäntömme ajantasaisuudesta. Olisikin suotavaa, että ositusvaateelle säädettäisiin laissa yksiselitteinen vanhentumisaika.