Oikeudenkäyntikulut ja niiden mahdollinen kohtuuttomuus nousevat ajoittain julkisen keskustelun kohteeksi, ja hyvä näin. Nyt kysymys on noussut esille sen jälkeen, kun KKO:n tuore presidentti Tatu Leppänen toi esille riita-asioiden kohtuuttomien oikeudenkäyntikulujen tuottaman oikeusturvaongelman ja pohti eräänä ratkaisumallina jonkinlaisia laskutuskattoja.
Oikeudenkäynnistä asianosaiselle aiheutuvat kustannukset muodostuvat yleensä pääosin asianosaisen avustajana toimivan asianajajan tai muun lakimiehen palkkiosta, minkä lisäksi kuluja aiheutuu mm. todistelusta ja tuomioistuinten maksuista. Avustajalle maksettava palkkio määräytyy normaalisti tehtävään käytetyn ajan ja avustajan noudattaman tuntilaskutusperusteen mukaisesti. Palkkiota kertyy siis tehtyjen työtuntien mukaan, ja kun tunteja on paljon, palkkio voi nousta korkeaksi. Pääsääntö on, että oikeudenkäynnin hävinnyt osapuoli joutuu korvaamaan voittaneen osapuolen oikeudenkäyntikulut. Voittajalle oikeudenkäynti muodostuu näin ”ilmaiseksi”, hävinnyt taas maksaa sekä oman avustajansa palkkion että vastapuolen avustajan palkkion ja muut kulut. Pienituloisimmilla on mahdollisuus saada omiin oikeudenkäyntikuluihin oikeusapua valtion varoista, mutta erityisesti keskituloisen yksityishenkilön näkökulmasta oikeudenkäyntikuluriski näyttäytyy todellisena ongelmana. Samaa voidaan sanoa pienyrityksistä erityisesti silloin, jos vastapuolena on suuryritys. Huoli kustannuksista voi jättää tuomioistuinlaitoksen ulkopuolelle sellaisia riitoja, jotka perustellusti olisi syytä ratkaista oikeudenkäynnissä. Kuluriski on tällöin todellinen oikeusturvaongelma.
Ongelmaan ei kuitenkaan ole yhtä yksinkertaista ratkaisua. Tämä johtuu jo siitä, että ongelman taustalla on useita syitä. 1990-luvulla toteutetut prosessiuudistukset merkitsivät monessa suhteessa kehitystä eteenpäin, mutta toisaalta niiden myötä oikeudenkäyntikulut kasvoivat. Oikeusturvavakuutus ei ole seurannut kustannusten nousua. Tavallisisin vakuutusmäärä eli enimmäismäärä, joka yhden vakuutustapahtuman perusteella voidaan vakuutuksesta maksaa, on pysynyt 8 500 euron suuruisena jo parikymmentä vuotta. Nykyisin tällainen vakuutusmäärä saattaa olla ”käytetty” jo asian valmisteluvaiheessa. Pääsääntöisesti vakuutus ei myöskään korvaa maksettavaksi tulevia vastapuolen kuluja, ja monet tavalliset riita-asiat on rajattu korvattavuuden ulkopuolelle. Edelleen lakimieskuluihin heijastuu yleinen kustannustason nousu: laskutettavilla palkkioilla on katettava toimiston toimitila-, markkinointi- ym. kustannukset, ja niiden kasvu johtaa väistämättä tarpeeseen korottaa työstä perittävää palkkiota.
Vaikka kiinteä palkkiotaksa voisi olla toimiva ratkaisu joidenkin yksinkertaisten asioiden kohdalla, ei sillä puututtaisi äsken mainittuihin kulujen kasvun taustalla vaikuttaviin syihin. Mekaanisesti sovellettava kiinteä kulukatto saattaisi laajasti käytettynä vain luoda uuden oikeusturvaongelman. Oikeudenkäynnin asianosaisen oikeusturva ei saa olla sen varassa, että hänen avustajansa tulisi olla valmis tekemään osin vapaaehtoistyötä kulukaton tultua vastaan.
Yksinkertaisimmin oikeudenkäyntikulujen kasvun aiheuttamaan ongelmaan voitaisiin vaikuttaa saattamalla oikeusturvavakuutusten korvausmäärät ajan tasalle. Tätä vastaan esitettyä väitettä, että vakuutusten korvausmäärien nostaminen olisi omiaan edelleen nostamaan oikeudenkäyntikuluja, on vaikea pitää oikeaan osuvana, sillä alhaiset korvausmäärät eivät tähänkään saakka ole hillinneet oikeudenkäyntien kallistumista.
Toisekseen lainsäätäjän olisi prosessisääntelyä kehitettäessä entistä paremmin otettava huomioon oikeudenkäyntikulujen merkitys tosiasiallisen oikeusturvan tasolle. Hyvä esimerkki prosessin tarkoituksenmukaisesta kehittämisestä myös kuluja vähentävään suuntaan olisi todistajien kuulustelun videointi käräjäoikeusvaiheessa, jolloin ylemmässä oikeusasteessa hyödynnettäisiin videotallennetta todistajan uudelleen kuulemisen sijaan. Voidaan myös perustellusti kysyä, toimiiko hävinneen osapuolen pääsääntöinen kuluvastuu enää tarkoitetulla tavalla. Sen eräänä tarkoituksena on ollut estää aiheettomia oikeudenkäyntejä ja kannustaa ratkaisemaan riitakysymykset sovinnollisesti. Tietyllä tavalla se kuitenkin myös pitää sisällään ajatuksen siitä, että riitaan olisi olemassa yksi ainoa ”oikea” ratkaisu, ja tätä vastaan ollutta asianosaista olisi ”rangaistava” kuluvastuulla. Yhteiskunta ja sen myötä oikeusjärjestys kuitenkin monimutkaistuvat jatkuvasti. Monessa tapauksessa riidan molemmilla osapuolilla voi olla hyvin perusteltuja argumentteja vaatimansa ratkaisun tueksi ja näin aihetta oikeudenkäyntiin. Lainsäätäjän olisi aihetta vakavasti harkita sitä, olisiko hävinneen osapuolen kuluvastuun pääsääntöä ainakin lievennettävä nykyisestä.