Korkeimman hallinto-oikeuden 24.10.2018 julkaistu ratkaisu KHO 2018:139 on selventänyt oikeustilaa koskien lesken hallintaoikeuden arvon laskemista perintöverotuksessa. Leskellä on suoraan perintökaaren nojalla oikeus pitää kuolleen puolison omistuksessa ollut puolisoiden yhteisenä kotina käytetty asunto sekä tavanmukainen asuinirtaimisto hallinnassaan. Kun lesken hallintaoikeus tällä tavoin jää rasittamaan rintaperillisten omistukseen siirtynyttä omaisuutta, tehdään rintaperillisten perintöverotuksessa ns. hallintaoikeusvähennys. Asunnon arvosta, josta rintaperilliset maksavat perintöveron, vähennetään ensin lesken hallintaoikeuden laskennallinen arvo. Kun vainajalla ja leskellä on ollut avio-oikeus toistensa omaisuuteen, on hallintaoikeusvähennys tehty asunnon puoliosuuden arvosta. Tämä vastaa osituksessa noudatettavaa puolittamisperiaatetta, jonka mukaan kumpikin puolisoista saa puolet molempien puolisoiden yhteenlasketusta avio-oikeuden alaisesta netto-omaisuudesta.
Epäselvää kuitenkin on ollut, miten hallintaoikeusvähennys on laskettava, kun lesken omaisuus on vainajan omaisuutta suurempi. Tällöin leskellä on avioliittolain mukaan oikeus olla luovuttamatta omaisuuttaan vainajan perillisille (ns. tasinkoetuoikeus eli tasinkoprivilegi). Osituksessa vainajan perilliset saavat vainajan omaisuuden ja leski pitää oman omaisuutensa. Puolittamisperiaatetta ei noudateta.
Verotuskäytännössä on tällaisissakin tilanteissa silti haluttu tehdä hallintaoikeusvähennys vain asunnon puoliosuuden arvosta. Ratkaisussa KHO 2018:139 on nyt katsottu, että hallintaoikeusvähennys on tällaisessa tilanteessa tehtävä koko asunnon arvosta. Käsillä oli tilanne, jossa kuollut puoliso oli yksin omistanut puolisoiden yhteisenä kotina käytetyn asunnon. Lesken omaisuuden säästö ylitti kuolleen puolison omaisuuden säästön ja perukirjassa leski oli vedonnut sekä tasinkoetuoikeuteensa että oikeuteensa pitää yhteisenä kotina käytetty asunto hallinnassaan. Ositusta ei ollut toimitettu, mutta näiden perukirjan tietojen perusteella arvioiden koko asunto oli jäävä perillisille tulevaan jäämistöön. KHO:n mukaan lesken hallintaoikeuden arvo oli, verohallinnon alkuperäisestä perintöverotuspäätöksestä poiketen, laskettava ja vähennettävä asunnon koko arvosta eikä sen puoliosuudesta.
Ratkaisua on pidettävä perusteltuna. Perintöverotuksen on seurattava siviilioikeudellisia sääntöjä. Kun niiden mukaan toimitetun osituksen seurauksena yksiselitteisesti koko asunto jää perillisten omistukseen ja lesken hallintaoikeuden rasittamaksi, olisi ristiriitaista, että hallintaoikeusvähennys tehtäisiin vain osasta asuntoa. Verohallinnon käytännön mukainen ratkaisu olisi ollut siinäkin mielessä ongelmallinen, että jos vastaavassa tilanteessa puolisoilla ei olisi ollut avio-oikeutta toistensa omaisuuteen, omaisuuden jako olisi ollut asiallisesti sama. Silti tällöin olisi verotuskäytännössä hyväksytty hallintaoikeusvähennys koko asunnosta. Verotuskäytännön mukainen linja on siis antanut suhteettoman suuren merkityksen sille tällaisessa tilanteessa vain muodolliselle seikalle, onko puolisoilla avio-oikeus toistensa omaisuuteen vai ei, kun kuitenkin osituksen ja jaon lopputulos sinänsä olisi sama avio-oikeudesta riippumatta.
Yleisesti ottaen olisi muutenkin toivottavaa, että perintöverotuskäytännössä toisinaan esiintyviä kaavamaisia ja siviilioikeuden normien mukaista jakoa vastaamattomiin lopputuloksiin johtavia käytäntöjä voitaisiin arvioida uudelleen. Tällaisia ongelmia liittyy esimerkiksi erilaisiin jäämistöstä maksettaviin velkoihin, joiden käsittely siviilioikeuden kannalta riippuu ositusperusteen ajankohdasta, mitä ei aina haluta ottaa huomioon verotuskäytännössä. Kriittisesti voidaan suhtautua myös siihen, että toimitettu perinnönjako vain varsin rajallisesti otetaan huomioon perintöverotuksessa, ja poikkeamat perintökaaren olettamasäännöksistä johtavat helposti myös lahjaverotukseen. Siviilioikeudellisesti pesän osakkaat saavat kuitenkin pätevällä tavalla vapaasti sopia jaon sisällöstä perintökaaren säännöksistä poiketen.